Pohjakosketuksesta uuteen nousuun

Olen useasti blogissani kirjoitellut estepelosta, joka minulle pääsi kehittymään parin putoamisen ja liian pitkän hyppytauon vaikutuksesta. Tuota pelkoa on pitänyt työstää paljon ja tämä syksy on ollut tuon pelon selättämisessä suuri käännekohta.

Aloitin siis syyskuussa tunnit estepainotteisella ratsastukoulussa ja sen myötä olen päässyt hyppäämään paljon ja lisäksi myös käymään yksissä seurakisoissakin. Reilu viikko sitten sain ratsukseni ponikokoisen Anni ponin. Olin innoissani! Pitkästä aikaa ponin selkään! Ja eihän siinä mitään, hypittiin esteitä tunnilla ja parikin kertaa jäin hypyssä jälkeen ja totesin makoilevani ponin kaulalla. Anni poni oli siitä hauska tapaus, että jos rojahdinkin kaulalle, niin se heitti samantien pään ylös ja minut samalla takaisin satulaan. Ja parasta tuossa tunnissa oli huomata se, että vaikka ei aina ihan onnistunutkaan niin minua ei pelottanut! Vaikka jäinki hypyssä jälkeen niin minua ei pelottanut, ei ollenkaan! Olin innoissani. Asiaan oli vaikutusta varmasti sillä, että ratsuna oli poni, koska yleensäkin poneilla ratsastaessa uskallan tehdä paljon enemmän. Sieltä ei ole niin pitkä matka pudota, joten ei pelota.

Heavily Toric ©Enni Kröger

Saman viikon lauantaina palauduin maanpinnalle ja koin toistaiseksi pohjakosketuksen pelkoni kanssa. Teemana meillä oli esteradan ratsastus, mikä onkin minulle ehkä se pahin juttu. Ei niinkään parin esteen hyppääminen, mutta ihan radan. Ratsuksi sain tallin parhaan kisaratsun, eli huippuunsa viritetyn ja isokokoisen Rosan. Satulaan istuessa minulle iski pieni epävarmuus. Osaanko ratsastaa tämmöistä menevämpää mallia? Haluatte kuulla vastauksen? En muuten osaa.

Alkuun hypyt meni hyvin ja fiilis oli ihan ok. Rosan hyppytyyli oli kiva ja vauhti oli hallinnassa. Kunnes tuli aika mennä radalle. Rosa, viritettynä kisapelinä, tottakai ajatteli että nyt pistetään täysillä ja viedään voitto kotiin ja ennen kuin kerkesin edes miettiä miten rata menee niin Rosa kuskasi minua pitkin kenttää laukassa. Yritin saada sitä pysähtymään nätisti pyytämällä, mutta se veteli vain intopiukeana ympyrällä että "eikö jo ruveta hyppäämään rataa". Kun sitten sain sen pysähtymään parin kierroksen jälkeen, olin kauhun vallassa. Minulla ei ollut mitään hallintaa tähän hevoseen. Jalat tuntui spagetilta ja jouduin sanomaan ne sanat, joita en ole koskaan aiemmin joutunut ääneen sanomaan: "Minä en uskalla."

Heavily Toric ©Enni Kröger

Onneksi opettaja oli ymmärtäväinen ja sain vaihtaa toisen ratsastajan kanssa hevosta. Sain alleni tutun kisaratsuni Hevin. Heti Hevin selkään päästyä tuli kotoisampi olo. Ensimmäinen rata Hevin kanssa oli kuitenkin vielä mielentilastani johtuen vähän räpellystä, mutta tiputtamatta mentiin. Ohjeeksi seuraavalle kierrokselle saatiin napakampi vauhti.

Radan kolmanneksi viimeinen este ©Enni Kröger

Toisella kierroksella skarppasin! Hevin kovakaan vauhti ei tuntunut miltään Rosan kiidätyksen jälkeen, joten uskalsin pyytää kunnolla vauhtia. Toinen rata oli nappisuoritus. Vauhtia oli riittävästi, paikat osuivat ja laukka vaihtui esteiden päällä (yhtä kertaa lukuunottamatta, jonka sain kuitenkin heti korjattua). Pelko oli karistettu pois ja rata oli mielettömän sujuva! En ole varmaan koskaan saanut tehtyä noin sujuvaa rataa ja vielä ilman virheitä.

Onneksi sain lopetettua tunnin näin onnistuneeseen suoritukseen, joten tunnin alkuongelmat eivät enää lopussa vaivanneet. Hevi on todellinen luottoratsu.

Radalla oli myös ylämäkeen hypättävä tukkieste. ©Enni Kröger

Viime viikolla pääsin myös kokemaan taas kauhun hetkiä kun hypättiin yhdellä tunnilla jumppasarjan päätteenä 95cm este. Olin niin kauhusta jäykkänä, etten edes älynnyt nousta hypyn jälkeen takaisin normaaliin istuntaan vaan jäin kököttämään hyppyasentoon. Jäin ikäänkuin odottamaan että tipunko vai pysynkö kyydissä. Olin kuitenkin ennen tehtävän suoritysta päättänyt, että jos en nyt hyppää tuota, en tule koskaan hyppäämäänkään, joten nyt on kyllä taas työnnetty rimaa vähän ylemmäs. Vaikka pelottikin ihan kamalasti, niin oli hienoa huomata että selvisin siitä. En pudonnut ja olen tosiaan ylittänyt hevosella 95cm. Aiemmin tuon korkeuden olen ylittänyt vain ponilla, joten tämä on minulle iso saavutus. Ensi viikolla onkin viimeinen tuntini Keskimäen hevostilalla, sillä minulla alkaa neljän viikon harjoittelu Joensuussa. Mikäli vain jaksaminen riittää niin varmaan käyn ratsasustunneilla Joensuussakin.