torstai 25. toukokuuta 2017

Ensimmäiset hypyt sitten onnettomuuden

Tiedän, että mun pitäis olla tyytyväinen, mutta siitä huolimatta en ihan ole. Pääsin siis kokeilemaan hyppyjä ensimmäistä kertaa sitten syyskuun onnettomuuden. Annaroosa lainasi Veeraa mulle, jotta pääsisin taas hyppyjä kokeilemaan. Ja voi elämä että kyllä ahdisti. Esteet oli ihan säälittäviä pikkupikkuesteitä, mutta silti ahdisti. Toki ahdistukseen vaikutti myös täysin tuntematon hevonen, johon ei ollut minkäänlaista luottoa. Itse olin niin jännityksestä jäykkänä, että varmasti oli myös Veeralla vaikeaa. En arvannut, että ihan noin paljon ahdistaisi.


Loppujenlopuksi kaikki meni kyllä hyvin, mutta sitä vaan mieli tekee temppuja, kun jännittää. Varsinkin videolta katsottuna ei meillä ollut hätäpäivää, mutta kuvittelin että ollaan vähintään esteen sekaan kompuroimassa (vaikka siis minkäänlaista vaaraa tällaisesta ei ollut). Itseeni olin pettynyt, vaikka oikeasti pitäisi varmasti olla todella ylpeä, että selvisin edes niiden pienien esteiden yli. Ja toisaalta olenkin, mutta silti luulin pystyväni parempaan.

Veera (Kylläpä mulla onkin kuvaustaidot ruosteessa)

Ensi kerralla sitten. Videota katsellessa ainakin tuli aavistuksen luottavaisempi mieli ensi kertaa ajatellen. Eihän se auta taas kuin pikkuhiljaa mennä eteenpäin. Estekurssinkin varasin juhannusviikolle, jossa toivottavasti pääsee taas pikkuisen pidemmälle esteiden kanssa. Tärkeintähän olisikin nyt saada toistoja paljon. Ärsyttää ihan sikana, että sen onnettomuuden pitikin sattua ja just esteillä. Tässä on taas hirmuinen työ koittaa voittaa itsensä ja pelkonsa, mutta jos se on yhden kerran onnistunut, niin kai se onnistuu myös toisenkin kerran?